SISEMPI ELONKEHÄ :: REILIANG
Reiliangilla oli kaksi sekuntia aikaa valmistautua törmäykseen. Hän suoristi tunikansa ja kiristi huivinsa. Virtaava vesi solisi luolan perällä.
Ovi taittui auki ja paljasti pehmeän kankaan monenkertaiset taitokset, joihin Reiliang upposi. Häntä vedettiin aina vain syvemmälle poimuihin, kunnes vastassa oli aineellisen kehon lämmin raja. Jostain kaiken häntä ympäröivän kosketuksen ulkopuolelta kuului iloinen hyvää huomenta.
Kryproksantaaninkeltainen kaapu peitti Reiliangin kasvot. Vaikka hän ei tarvinnut silmiään, hengittäminen alkoi tuntua jo ajankohtaiselta. Reiliang irrottautui otteesta ja astui taaksepäin. Aivotuntija Caafer, hänen rakas ystävänsä, oli menossa jonnekin.
– Hyvää huomenta! Tarkoittaako tämä ihana kohtaamisemme, että tulet kanssani aamupalalle?
– Voi, en valitettavasti ehdi nyt syömään. Kiireitä, kiireitä!
– Jos sinulla ei ole minulle aikaa, niin pidä kuitenkin huolta, että ehdit jutella jonkun kyseenalaistajan kanssa! Seuraavaan yhteistahdon vakiointiin on vain kahdeksan lepojaksoa. Aika menee nopeammin kuin huomaatkaan.
– Tuota…
Nolostumisen väre livahti tunnekerroksen halki ja paljasti, mitä Caafer ei selvästikään halunnut sanoa.
– En voi uskoa tätä! Reiliang tökkäsi ystäväänsä etusormellaan niin että sähkömagneettiset vuorovaikutukset kolahtivat toisiinsa. – Kävit immersiivissä, eikö niin! Kyseenalaistajia ei varmaan enää pian edes tarvita. Tämä saattoi olla viimeinen mahdollisuutesi.
Rakenteentutkija Haduy pujotteli taitavasti heidän ohitseen välttäen koskettamasta kumpaakaan.
– Varokaa ettette sula yhteen! tutkija huikkasi olkansa yli.
Reiliang nielaisi ärtymyksensä ja toivotti naapurille mukavaa päivää. Haduy oli juuri sellainen kuin useimmat asukkaat, Reiliang ja Caafer tässä kiersivät rataa muita vastaan.
– Sinun pitäisi olla kokenut aivotuntija ja silti sinua pystyy lukemaan yhtä selvästi kuin turvasuojiin johdattavia käsitemerkkejä, hän totesi Caaferille. – Et varmaan edes yritä.
Caafer naurahti. – Olet vain liian hyvä kuuntelemaan. Ja tunnustan, valmistauduin eilen yhteistahdon vakiointiin immersiivissä. Tein sen siksi, että meille on tulossa kiireiset ajat yllättävän järjestelmäpäivityksen takia. Joku jossain toisessa ryhmässä on ottanut käyttöön uuden työkalun ja sillä on vaikutuksia kauas ympäristöön ja joudun säätämään tänään loppumattoman määrän asioita, jotta saisimme taas kaiken entiseen malliin, ja…
– Vai niin.
– En halua rasittaa sinua yksityiskohdilla, pelkkä sen tehtävälistan ajattelukin uuvuttaa. Tapaisimmeko illalla? Taivaansali vai viherhallit? Ei mitään immersiiviä, todellakaan.
Reiliang pudisti päätään. – Muistatko vielä edellisen kerran, kun olin kyseenalaistajana ennen vakiointia? Se ruokajuttu? Mitä tarvitsen tämän päivän jälkeen on sukellus lepokoteloon eikä muuta.
Caafer hymähti. – Sehän nähdään. Ehdotan viherhalleja.
Ajatuksenpätkät surisivat Reiliangin ympärillä. Muut käytävässä kulkijat alkoivat jo väistellä ja hän yritti pehmentää askellustaan.
Kiireiset ajat muka! Aikoiko Caafer hylätä heidän sopimuksensa jonkun järjestelmäpäivityksen takia? Niin monesti he olivat puhuneet siitä, miten tärkeää oli yrittää vaalia aineellisia asioita. Kunnon halausta, kyllä, mutta myös kasvokkain keskustelua, kädestä pitämistä. Ne hupenivat kierros kierrokselta, eivätkä ihmiset edes huomanneet. Jonain päivänä he unohtaisivat, miltä tuntuu koskettaa toista ihmistä. Taiteilijoiden tehtävänä oli vastustaa vääjäämätöntä ja huomata huomaamatonta. Reiliangin luolassa ei solissut aineellinen neste, mutta se oli sentään oikeaa veden ääntä.
Immersiivi oli järjestelmän luoma tarina, se toisti väkisinkin Yhteisyyteen tiukasti punottuja oletuksia. Ihmiset sen sijaan olivat yllätyksellisiä. Tai ainakin heidän pitäisi olla. Mutta pystyikö ihminenkään keksimään mitään todella odottamatonta? Oliko mahdollista työntää itsensä pois radalta? Eivät ihmiset edes tiedostaneet ajatuksiaan. Tarvittiin jokin ulkopuolinen tekijä tökkimään ja ärsyttämään, jotta ihmiset huomaisivat, miten jumiutunutta heidän ajattelunsa oli. Hän kyllä–
Jotain räpsähti kasvoille.
Lehvä! Oliko hän kävellyt käytävän seinää päin? Joka suunnassa oksat ja lehdet ja kärhöt kurottivat tukkimaan tien aivan samanlaisena seinämänä. Ympärillä velloi mätänevien valonsyöjien haju. Johan oli kumma. Hän ojensi kättään. Sormet tunsivat lehvät mutta upposivat niiden läpi. Hah, lapsen harjoitelma tai jekku! Helpottuneena hän pani merkille, että muutkin kulkijat hätkähtivät toisseinää. Hoidot muuttivat hänen aistejaan, eikä hän voinut aina luottaa siihen mitä näki tai mitä kosketti.
Aika hyvä, hän viestitti pienelle tekijälle. Lisää vielä jotain lehvien sekaan kipittämään. Elonkehän Suojelija tuskin tosin antaisi kenenkään rakentaa säikytteleviä toisseiniä tällaiseen paikkaan. Mutta aina kannatti yrittää! Mahdollisuuksien rajojen etsiminen oli tärkeää. Monet seinät vain näyttivät esteiltä, kunnes niitä koetteli.
Sen takia oikeastaan tämä yhteistahdon vakiointikin oli meneillään. Yhteisyys oli löytänyt eräänlaisen rajaseinän ja jäänyt sen taakse odottamaan. Joidenkin mielestä oli aika kävellä läpi.
Saavuttuaan vakioravintolaansa Reiliang haki valmistimesta tarjottimen täydeltä aamiaista ja asettui mukavasti nurkkapöydän taakse. Hän söi muutaman herkullisen suupalan. Miksei hän ollut löytänyt tätä makua aikaisemmin? Ruoka oli niin hyvää, että aivoissa soivat tähtisumut ja nuoret auringot. Syöminen oli aineellisuuden viimeinen jalansija, viimeinen kosketus (heh!) materiaalien maailmaan, josta paljon lepokotelossa työskentelevätkään eivät luopuneet. Yhteisen pöydän ääreen pääsi toistiloissakin, mutta: suutuntuma, pureskelu, nielaisu! Sitten kun ihmiset alkoivat kuvitella syövänsä, Reiliangin aika oli ohi.
Ottaessaan seuraavaa palaa Reiliang miltei yökkäsi. Mitä tarjottimella oikein oli? Huoltamattomasta ilmastointiputkesta kaiveltua kasvustoa, joka oli leikattu annospaloiksi?
– Onko jokin vialla?
Pöydän luo tullut kasvuntasapainottaja Maanoe katsoi häntä ihmeissään. Mutta nyt ruokapalat näyttivät ja tuoksuivat taas miltä pitikin, lämpimän mausteisilta ja mehukkailta. Reiliang käänteli niitä monta kertaa ympäri.
– Etkö sinä muka huomannut mitään?
Hän kuvaili ellottavaa näkymää hyvin tarkasti, mutta Maanoe vain pudisti päätään ja lähti hakemaan itselleenkin syötävää. Immers☉ teki ruoan ulkonäöstä ja sen myötä mausta syöjän mieltymysten mukaista. Oliko hän muka yhtäkkiä alkanut pitää pölykasvuston näköisestä ruoasta? Voi Yhteisyys, jos luvassa oli tällaisia elämyksiä, hän pyytäisi hoitajaa perumaan kaiken. Ei tämä ollut sen arvoista.
Mutta nyt piti keskittyä. Maanoe oli valmis aloittamaan.
– Kerro, mitä ajatuksia sinulla on.
Kasvuntasapainottaja nojasi taaksepäin ja veti syvään henkeä. – Minun tehtäväni täällä liittyvät siihen, kuinka saada elämänylläpitojärjestelmästä niin tiivis ja tehokas, ettei mitään ainetta menetetä. Olemme hyvin lähellä sitä. Voisimme tehdä – olisi mahdollista tehdä – suuri omavarainen alus, joka lähetettäisiin kohti Efermistä.
– Onko Efermis sinusta hyvä kohde? Jos tällainen alus rakennettaisiin, se voitaisiin lähettää minne vain.
– Emme ole löytäneet mitään muutakaan sopivaa kohdetta.
– Tarvitseeko sen olla valmiiksi sopiva? Tarkoitan, että voisimme mennä minne vain ja tehdä siitä sopiva. Muokataan jotain taivaankappaletta. Tehdään sinne ilmakehä ja aloitetaan siitä.
Maanoe näytti ensin siltä kuin olisi Reiliang olisi tarjonnut hänellekin syötäväksi ilmastointiputken kasvustoja, eikä Reiliang yllättynyt. Ehdotushan oli täysin epäkunnioittava ja lisäksi muutenkin älytön. Reiliang kohautti hartioitaan ja pysyi hiljaa.
– Vai tarkoitatko, että rakennettaisiin kupolien alle tai laavaluoliin jotain sellaista kuin Isidis? Jos meidän pitää luoda elämän edellytykset alusta saakka, miksemme tekisi tukikohdasta liikkuvaa. Ensimmäiset aloittivat jostain syystä painovoimakaivon pohjalta, mutta olemme kiertäneet ison kaaren sen jälkeen.
– Kenties kun olemme kiertäneet hieman lisää, se tuntuu taas hyvältä ajatukselta.
Maanoe teki epävarmuutta ilmentävän eleen. – Emme voi tietää tulevien ajatuksista.
– Eli valmistettaisiin omavarainen alus, joka lähtisi kohti Efermistä, Reiliang rohkaisi.
– Aluksen matkustajat eläisivät aivan kuin elonkehässä. He lähestyisivät Efermistä hitaasti ja tarkkailisivat ensin kaukaa.
– Meillä ei ole aavistustakaan, mitä siellä voi tapahtua.
– He saisivat sen selville! Jos se on jotain niin ikävää, etteivät he voi lähestyä saati laskeutua, he voivat aina kääntyä takaisin. Tai heidän lapsen-lapsen-lapsensa.
– Alus olisi matkalla todella pitkään.
– Juuri siksi sen elämänylläpitojärjestelmä ei saa vuotaa juuri lainkaan. Sen täytyy olla vielä tiiviimpi kuin täällä.
– Olet puhunut tässä matkustajista. Olisitko halukas lähtemään mukaan?
– En. Viihdyn täällä ihan hyvin. Enkä usko, että ryhmämme saa vuodon tarpeeksi lähelle nollaa vielä omana elinaikanani. Yritämme tietysti kaikkemme, se on vain todella vaikeaa. Mutta minulla ei ole epäilystäkään, etteikö myöhemmin löytyisi vapaaehtoisia, jotka haluavat nähdä muutakin kuin oman aurinkokuntamme.
Reiliang nyökkäsi. Tähtialuksen matkustajat eivät todennäköisesti olleet vielä syntyneet. Ehkäpä aluksen itsensä myötä suunniteltaisiin samalla myös tähtienväliselle matkalle sopivat ihmiset. Kuinkahan vapaaehtoisia nämä tarvetta varten luodut lähtijät lopulta olisivat? Mutta eipä Reiliang itsekään ollut syntynyt vapaaehtoisesti. Hänet oli tehty, kuten kaikki muutkin.
– Entä jos emme lähettäisikään ihmisiä? hän ehdotti. – Lähettäisimme luotainten sijaan hitaan aluksen, kyllä, mutta sellaisen, jossa on apusielu.
Maanoe pohti asiaa. – Niin, olen kyllä kuullut joidenkin puhuvan siitä. Että Efermiksen tarkastelu vaatii sellaisen havainnoijan, jonka tietoisuus on tarpeeksi korkea. Luotainten järjestelmät ovat olleet liian yksinkertaisia, ja sen takia ne ovat lakanneet lähettämästä tietoa. Mutta en ymmärrä tästä aiheesta tarpeeksi, sinun pitää kysyä mielenkehittäjiltä ja aivotuntijoilta. Jonkun pitää miettiä sitäkin, voidaanko apusielu lähettää yksin niin kauas. Pitäisi kehittää apusielu, joka ei olisi yhtä kiinni ihmisissä. Mutta en tiedä onko sekään hyvä ajatus.
– Jospa muuntaisimmekin koko Ulomman Elonkehän alukseksi.
Kasvuntasapainottaja nauroi niin että muutkin katsoivat heitä. – Tähtienvälisessä avaruudessa olisi ainakin sille sopivan pimeää. Mutta tarkoititko, että lähetämme kaikki asukkaatkin sinne? Isidiksessä ovat varmaan jo ehdottaneet sitä.
– Emmehän me sellaista voi tehdä. Keitä isidisläiset muuten kummastelisivat siellä kupoliensa alla!
Reiliang ja Maanoe jakoivat tunteen rakkaista mutta kovin hupsuista auringonhuuhtomista pintalaisista.
– Vielä viimeinen kysymys. Entä jos ei tehdä mitään? Annetaan Efermiksen olla omassa rauhassaan?
– Moni utelias varmaan pettyisi. Mutta täälläkin on vielä paljon selvitettävää. Minä voin hyvin elää viherhalleilla onnellisena elämäni loppuun saakka ja oppia silti joka päivä jotain uutta.
Reiliang piti tiukasti suunsa kiinni ja mielensä suljettuna. Ajatus aluksesta, joka kuljettaisi ulos tästä aurinkokunnasta, pakahdutti hänen sydäntään. Se vapauttaisi heidät kiertämästä aina vain samaa tähteä. Lähtivät he tutkimaan Efermiksen salaisuuksia tai aivan muualle, uuden aluksen avulla ihmiskunta voisi avata ratansa suljetusta ellipsistä kaareksi.
– Oli mukava jutella kanssasi, Maanoe! hän sanoi. – Toivottavasti pääset tänäänkin vähän lähemmäksi tavoitettasi, tai ainakin opit jotain uutta ja mielenkiintoista!
Maanoe nousi pöydästä ja antoi tilaa seuraavalle.
– Tallennoija Paipind, mukava nähdä! Kerro, mitä ajatuksia sinulla on.
