KYSEENALAISTAJA

K

SATURNUKSEN ASEMA :: REILIANG

Reiliang astui yksityisyysverhon läpi ja katsoi ympärilleen. Luolan seinät hohtivat pehmeää valoa aniaisten lehville ja vesi solisi näkymättömissä. Muut nukkuivat vielä.

Kävellessään lepokoteloiden reunustaman yhteisen tilan halki hän suoristi tunikaansa ja pyysi käytävään vievää ovea avautumaan. Hymy nosti jo hänen poskiaan ja hän jännitti kaikki lihaksensa.

– Hyvää huomenta, Reiliang!

Käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen ja puristivat häntä syvälle pehmeän kankaan poimuihin. Aivotuntija Caafer, jonka kotelo oli viereisessä luolassa, arvosti vielä yhteisaineellista kosketusta ja näytti sen mielellään. He kävivät usein syömässä ja keskustelemassa maailmasta. Caafer selitti hänelle mielellään uusimpia mielentiedon tuloksia. Aivotuntijan seurassa oli mukavaa, vaikka hän ei yleensä ymmärtänyt puheenaiheista puoliakaan – tai ehkä juuri siksi.

Naapurin herettyä halaamasta hän sai taas vedettyä henkeä. – Olet aikaisin liikkeellä! Tuletko tänään keskustelemaan?

Tehtävänjaon viesti erottui hieman taustasta, kun hän lipaisi sitä mielenkärjellä. Seuraava yhteistahdon kalibrointi suoritettaisiin kahdeksan lepojakson kuluttua ja tänään hän olisi mukana valmistelussa.

Caafer työnsi hänet käsivarsien mitan päähän ja loi pahoittelevan katseen.

– Tämä on noloa! En muistanut yhtään, että olet mukana. Minulla on ollut niin paljon tehtäviä, ajatukseni ovat olleet tyystin niissä. Valmistauduin tällä kertaa i–

Immersiivillä? Todentuntuisen kuvitelman käsite löyhähti heidän väliinsä kuin jokin hieman pilaantunut.

Ennen kalibrointiin osallistumista piti ensin käydä keskustelu kyseenalaistajan kanssa. Jotkut halusivat puhua apusielun kanssa, toiset taas ehdottomasti ei-laitteen. Varsinkin nuoremmat henkilöt tutustuivat aiheeseen pelillisessä immersiivissä. Mutta Caafer! Reiliang ei ollut uskoa sitä. He olivat yrittäneet vaalia konkreettisia, aineellisia asioita, joita oli kierros kierrokselta vähemmän. Hän tökkäsi ystäväänsä etusormellaan niin että molekyylit kolisivat, mutta aivotuntija tarttui hänen käteensä pehmeästi ja sovittelevasti.

– Valvon tänään koko päivän simulaatioiden järjestelmäpäivityksiä ja kokemukseni mukaan myös etsin niistä vikoja. Ehkä jutellaan illalla, kun olet valmis?

Reiliang kohensi huiviaan ja pudisti päätään. – Muistathan kun olin kyseenalaistajana kerran aiemmin? En tiedä jaksanko tämän tehtävän jälkeen puhua tänään enää mitään.

Keskustelu päättyi kuten monta kertaa aiemminkin: Caafer vannotti häntä taas kerran lepäämään enemmän, hän sanoi yrittävänsä, ja he molemmat tiesivät, ettei hän tekisi niin.

Kävellessään kohti päivän tukikohtaansa hänen ajatuksensa pyörivät edelleen immersiiveissä. Kyse ei tietenkään ollut siitä, että hänellä olisi ollut jotain niitä vastaan. Se olisi ollut naurettavaa. Aseman asukkaita ympäröi ja yhdisti kaikkein suurin immersiivi, mielten rihmasto, Immers☉. Se tuotti heidän nähtäväkseen, kosketettavakseen, maistettavakseen asioita, joka tuntuivat todelta, jopa yhteistodelta, ja joita ei kuitenkaan ollut aineellisesti olemassa. Tämä oli kaikille yhtä itsestään selvää ja tiedostamatonta ja välttämätöntäkin kuin ilma, jota he hengittivät. Kyse oli aineettoman immersion syvyydestä. Häntä häiritsi, että ihmiset lipuivat aina vain syvemmälle eivätkä huomanneet sitä. Jonain päivänä he unohtaisivat, miltä tuntuu koskettaa toista ihmistä.

Kyseenalaistajana hänen tehtävänsä oli vastustaa itsestäänselvyyksiä. Ne olivat vaarallisia. Avaruudessa ei voinut olettaa mitään. Ei edes ilmaa, ei varsinkaan sitä. Hän veti keuhkonsa täyteen, puhalsi ne hitaasti tyhjiksi, ja lausui kiitoksen.

Kyseenalaistajana hänen tehtävänsä oli myös keskittyä tämänkertaiseen kalibrointiin. Niitä ei tehty koskaan itsestäänselvistä aiheista, mutta tämä oli omaa luokkaansa: Alkaisiko Yhteisyys suunnitella ja jossain vaiheessa myös rakentaa jättimäistä avaruusalusta, joka lähtisi sukupolvien mittaiselle matkalle kohti muita aurinkokuntia?

Yhteistahtoa selvitettiin vain sellaisissa asioissa, joissa kumpikin vaihtoehto oli mahdollinen ja perusteltavissa ja johti selkeästi erilaisiin tulevaisuuksiin. Järjestelmät pystyivät ennakoimaan ja laskemaan ja optimoimaan useimpien asioiden hoitamisen, mutta oli asioita, jotka kuuluivat ihmisten päätettäviksi, polkuja, joita ihmisten piti saada kulkea itse.

Mielipidettä oli kysytty aiemminkin, ja tähän mennessä kalibrointi oli aina päätynyt hylkäämään asian. Reiliang oli huomannut, että keskustelu lähtemisestä lisääntyi silloin, kun elämä oli ollut pitkään hiljaista ja vakaata. Muistot sulaneista tiedonjaottelusäännöistä ja homeisista tunneputkista olivat jo painuneet taustalle. Elämä oli kulkenut pitkän aikaa erittäin vakaasti (ja hyvä niin). Isidiksen ja asemien jupinoita tarkkailevat järjestelmät olivat havainneet lisääntyvää jupinaa ja lopulta Marta oli suositellut aihetta kalibroinnin kohteeksi.

Reiliangilla oli tietenkin oma kantansa asiaan. Sitä hän ei tänään saanut paljastaa muille, koska hänen tehtävänsä oli auttaa muita selvittämään, mitä mieltä he olivat.

Saavuttuaan vakioruokapaikkaansa hän haki fabberista tarjottimellisen ruokaa, asettui mukavasti nurkkapöydän taakse ja loi ympärilleen ison kaikille näkyvän viestin.

Hän söi muutaman suupalan ja oli juuri tarttumassa seuraavaan, kun jokin tuntui naksahtaneen vinoon. Ympärillä olevat näyttivät myös huomanneen sen. Tunnekerrokseen virtasi kysyviä katseita ja hitunen huolta. Muiden tavoin hän tarkisti vaistomaisesti heti elämänylläpidon arvot. Kaasukoostumus? Paine? Ilmanvaihto? Kaikki kunnossa.

Immers☉in kautta koettuna ruoan ulkonäkö ja sen myötä maku muuntui syöjän mieltymysten mukaiseksi, mutta nyt lautasella oleva ruoka ei ollut edes syömäkelpoisen näköistä. Palat olivat säännöllisen kulmikkaita, huokoisia ja reikäisiä. Väri oli vastenmielinen ja muistutti jotain, mitä olisi ehkä löytynyt pitkään siivoamatta olleesta ilmastointiputkesta.

Hän räpäytti silmiään. Ruokapalat näyttivät taas lämpimän mausteisilta ja mehukkailta, vaikka hän käänteli niitä epäileväisenä. Hän tajusi paikalle saapuneen lehvänkasvattaja Maanoen seuraavan hänen touhujaan kiinnostuneena.

– Tervetuloa! Oletko jo syönyt? Haluatko hakea ensin annoksen?

– Kiitos! Lehvänkasvattaja nojasi pöydän yli lähemmäs ja osoitti Reiliangin lautasta. – Huomasitko äsken jotain kummaa?

Hän nyökkäsi vieläkin hieman epäluuloisena. – Sinäkin näit sen? En tiedä onko parempi, että kaikki huomasivat sen vai että vika olisi vain minussa…

Maanoe ei onneksi tuntunut huolestuneelta, pikemminkin huvittuneelta.

– Se oli luullakseni sellainen hikahdus, joita väistämättä sattuu, kun rakenne on tarpeeksi kompleksinen. Niin kuin perusrakenne. Hän kohautti olkiaan. – En ole järjestelmäempaatti enkä edes teknistikko mutta näin se tietääkseni menee.

Lehvänkasvattaja palasi hetken päästä pöytään oman aamiaistarjottimensa kanssa. Reiliang joi vähän vettä ja yritti taas löytää ruokahalunsa.

– Unohdetaanpa hikahdukset hetkeksi. Kerro, mitä ajatuksia sinulla on tähtialuksesta.


– Sukupolvien mittainen matka olisi mielenkiintoinen haaste elossapitojärjestelmän kannalta, johon omat tehtäväni liittyvät. Kuinka saada järjestelmästä niin tiivis, ettei mitään ainetta menetetä. Määränpään olosuhteistakaan ole takeita.

– Eikö olekin niin, ettei tätä ole vielä ratkaistu? Emme ymmärtääkseni ole kyenneet täydelliseen kiertoon näillä asemillakaan.

– Olemme toki pyrkineet parhaaseen mahdolliseen kiertoon, mutta meidän ole tarvinnut olla täydellisiä. Olemme voineet hakea puuttuvat aineet asteroideista ja kuista. Jo se, mitä nyt teemme, on vaikeaa. Aivan aukottoman järjestelmän toteuttaminen on melkein mahdotonta.

– Erinomaisen mielenkiintoinen haaste todellakin. Pitäisikö mielestäsi osaaminen kehittää aukottomaksi, varmuuden vuoksi? Jos tuleekin väliaikainen tai pysyvämpi tilanne, että meidän on pakko tehostaa kiertoa.

– Tarkoitatko jotain onnettomuutta? Voimme joka tapauksessa kehittää teoreettisia malleja ja ajaa simulaatioita.

– Mutta onko silloin aina mahdollista sanoa, ettei epäonnistumisella ole väliä, koska se oli vain simulaatio?

Maanoe loi häneen moittivan katseen. – Meidän ryhmämme on kyllä erittäin motivoitunut pääsemään hukassa nollaan. Tiedäthän, että sitä seurataan. Se on vain todella vaikeaa, kuten sanoin.

– Jos tällainen tähtialus rakennettaisiin, olisitko valmis lähtemään mukaan?

– En usko, että kierto saadaan tarpeeksi aukottomaksi vielä omana elinaikanani. En lähtisi.

– Minä kyllä lähtisin, huudahti joku naapuripöydästä.
– Oletko varma, Mirwi? Kasvualustanne vuotaa vielä joka simulaatiossa, Maanoe heitti takaisin.

Naapuripöydän kasvualustatutkija hehkui ylpeyttä. – Simulaatioon voi aivan pian päivittää uuden sukupolven hajottajat. Vuoto on enää tuhannesosan kymmenesosia.

– Teidän täytyy päästä nollaan!

– Ei tarvitse. Meidän tarvitsee vain löytää kumppaniksi prosessi, jolta tulee hiukan ylimäärää.

– Niin varmaan, ja samoin täytyy tehdä tuhansien ja tuhansien prosessien kanssa. Ja lopputuloksen täytyy olla pyöreä nolla. Ei, minä olen nähnyt vain ajoja, joissa kaikki vain vähitellen ohenee ja haihtuu pois. Sellaisten varassa minä en lähde mihinkään.

Tähtialusta ei ollut vielä olemassa eikä tulisi olemaan pitkään aikaan, eivätkä Reiliang tai Maanoe tai Mirwi ehkä tulisi koskaan tuntemaan matkalle lähtijöitä. Kaikilla kutitti kuitenkin mielenkulmalla se, että lähtijät tietäisivät hyvin aluksensa suunnittelijat, eikä kukaan halunnut, että aluksen matkustajat jauhaisivat kymmeniä tai satoja marsvuosia siitä, miten kehnoja päätöksiä oli tehty.

Kirjoittanut Milla

Viimeisimmät artikkelit

Arkistot

Kategoriat