”Korona on vienyt meiltä tulevaisuuden, ja se on paha. Ihminen tarvitsee sitä: jos ei ole unelmia uudesta työstä, lomasta tai perheestä, mieli pysähtyy. Tuleva on (post)modernin ihmisen tapa olla. Uuden odottaminen kalenteri ovat elämän ydinjuttuja. Kuluttamisenkin. Korona vie meidät kohti vanhoja paikallaan pysymisen yhteiskuntia.”
Näin kirjoitti Jussi Pullinen twiitissään tänään 18.5.2020. Minussa herää paljon kysymyksiä.
Miksi olemme opettaneet itsemme (ja yhteiskuntamme) odottamaan seuraavaa lomaa ja elämään sitä varten?
Miksi emme osaa elää tässä hetkessä?
Miksi pitää saada aina jotain uutta ja erilaista ulkopuolelta?
Tulevaisuutta ei ole vielä olemassa. Onko meille hyödyllistä vain odottaa mitä tapahtuu sen sijaan että ottaisimme itse aktiivisen roolin ja tekisimme itsellemme tulevaisuutta? Jotkin asiat eivät ole nyt mahdollisia, mutta monet muut ovat. Ulkomaanloma ei ole ainoa tapa saada elämyksiä. (Jos on, olisi nyt syytä kalibroida elämysmittari uudestaan.)
Miksi olemme henkisesti niin riippuvaisia ulkopuolisen maailman tapahtumista? Emmekö voisi löytää tulevaisuutta, toivoa, huomista omasta itsestämme?
Minne mielikuvituksemme ja luovuutemme on kadonnut?
